Pitkät, laitetut kynnet on pienestä saakka ollut asia josta olen nauttinut. Jo neljän vanhana, muistan istuneeni arkkupakastimen päällä lakkailemassa varpaan kynsiäni äidin punaisella lakalla. Vähän taisi suttaantua pakastimen kansikin, mutta tärkeintähän olikin lopputulos. Sittemmin en kauhesti ole innostunut itse lakkailusta, koska niitä tarvitsisi siistiä melkein päivittäin, rispaantuneet lakat kun ei ole erityisen kauniit.
Muutama vuosi sitten huokaisin ääneen, että jos voittaisin lotossa, niin kävisin teetämässä aivan yber hienot kynnet. Kaverini tokaisi siihen, ettei siihen lottovoittoa tarvita, mikset menisi vaikka heti? Olin kai jostain syystä ajatellut kynsien laiton maksavan niin tuhottoman paljon, ettei opiskelijatytöllä olisi sellaiseen ylellisyyteen varaa. Varasinkin ajan, ja koukkuun jäin. Joka kuukausi sai valita uusia ihania yksityiskohtia kynsiin laitettaviksi, ja mikä parasta ne kestivätkin kerralla melkein kuukauden.
Harmi olikin suuri, kun aloittaessa nykyisen työni, jouduin luopumaan noista ihanuuksista. Siitä asti olen vain haaveillut kauniista käsistä. Harmistuminen vaihtui kiljahdus iloon bussipysäkillä, kun ystäväni muistutti että kuule, nyt kun aloitat uudessa työssä voit taas laittaa nätit kynnet. Tiedän että jotkut ajattelee nyt, että ei voi olla todellista kuinka turhamainen tyyppi. Ajatelkaa vaan, olen sitä mieltä että jokaisella saa olla joku oma pieni ylellisyytensä. Joillakin se on tatskat, toisella hiukset ja kolmannella jotain muuta. Minä olen koukussa kauniisiin kynsiin.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti